lauantai 10. maaliskuuta 2012

Olenko mä hippi?

”Oletko sä hippi?” kysyy lapsuudenystäväni tiiraillessaan keittiöni purnukoita.

Jos hippi tarkoittaa hieman ravinnerikkaaseen ruokaan hurahtanutta, niin joo, kai minä sitten olen hippi.

Mutta Wikipedian mukaan HIPPI (High Performance Parallel Interface) tarkoittaa myös tietokonebussia, joka liittyy jotenkin 1980-luvun ”supertietokoneisiin”. Minusta tämä on paljon parempi määritelmä. Mielestäni ihminen on supertietokone, joka toimii tehokkaimmin hyvin ravittuna. Kaukaa haettua?

"Pesetkö sä sun vaatteet käsin?"

Alun perin hörhöilyni lähti ihostani. Olin syönyt e-pillereitä muutamaan otteeseen useita vuosia. Aina kun lopetin hurmaavat hormonitabletit, kasvojeni iho räjähti. Muutaman haksahtaneen ystäväni innoittamana löysin netistä muun muassa Kemikaalicocktail-blogin ja myöhemmin Nujerra akne -teoksen. Siitä se sitten lähti – ihoni paraneminen ja tiedonjanoni muun terveyden lähteille.

En ole ehdoton. Syön edelleen E-koodeilla kuorrutettuja irtokarkkeja ja kaikkea muutakin teollista sontaa. Tosin nykyisin vähemmän kuin ennen, sillä ne eivät enää maistu niin hyviltä. Eivätkä tunnu. Mutta sen sijaan itse tehty raakasuklaa on taivaallista ja siitä tulee oikeasti aika hauska olo.

Monesti kritisoidaan sitä, että superfoodit tulevat niin kaukaa. Valitettavasti eivät ne suomalaisten rakastamat kahvipavutkaan täällä kasva, vaikka niitä saakin marketista neljä pakettia kympillä. Ja kyllä ne elintasosairauksiin tarkoitetut lääkkeetkin tehdään jossain ihan muualla ja vielä vakavasti toisten ympäristöä saastuttaen. Toki suosin lähellä kasvanutta, mutta tehostan ravintoani myös kaukaa kerätyllä.

"Onko sun kavereiden puutalossa vessaa?"

Lähinnä muiden kummastelu ja hipittely on huvittavaa. Ikään kuin se olisi jotenkin todella outo juttu, että minua kiinnostaa, mitä suuhuni laitan. No okei, välillä vauhkoiluni menee vähän propagandan puolelle. Mutta piru, kun olen vaan niin innoissani näistä jutuista ja haluaisin jakaa sen innon!

Tietysti yhdelle hyvä voi olla toiselle haitta ja niin edelleen. Mutta jos jollain terveys prakailee, niin kannattaa muistaa, että vaihtoehtoja seurauksen hoitoon on. Alkuun kannattaa kurkata sinne syyhyn – esimerkiksi omaan kauppakassiin.

"Syötkö sä parsakaalia?"

Syön ja laitan sitä myös pirtelööni. ;)

Kaikella rakkaudella ystäväni sitaatteja lainaten.



tiistai 28. helmikuuta 2012

Rappusia, rakennuksia ja rakkautta ensi silmäyksellä

Kaikki alkaa siitä, kun Ida lukitsee itsensä matkalaukkuun. "Rewease the secwet weapon", hän huutaa ja pääsee kuin pääseekin reissuun.

Kaikki jatkuu siitä, kun Finnairin nuuskahuulinen check-in-mies toteaa, että toinen teistä ei ehkä pääse koneeseen Brysselissä. Lopulta kumpikaan meistä, Emma enkä minä, meinaa päästä. Emme edes ehdi kertoa Brysselin check-in-naiselle Finnairin nuuskahuulisesta check-in-miehestä, kun meitä jo kiidätetään terroristikyselyyn. Ei, ei meillä ole aseita.

Juostessamme lähtöportille muistamme, että unohdimme kertoa pampusta ja kranaatista. Noh, syödään ne koneessa, niin ei tule ongelmia.

Ei, emme tuo ruokaa maahan. Kävellessämme kohti JFK:n tullia kaivamme kuitenkin varmuuden varalta kurkut laukustamme ja kippistämme niillä mahtavalle reissullemme.

Ja mahtavahan siitä tulikin. Leffojen kliseet eivät oikeasti ole kliseitä, vaan ne ovat totta – kadulla mielettömän hyvin soivia laulajia, metrossa breikkaavia pikkupoikia ja ”those gentlemen over there want to buy you a drink” -tarjouksia.

No okei, yhden miehen luulin räppäävän, vaikka todellisuudessa hän kerjäsi rahaa.

Mutta New York, New York! oli juuri niin ihana, kuin kuvittelinkin. Rappusia ja rakennuksia. Rappusia ja rakennuksia. Idalla 900 kuvaa niistä, minulla vain 400. Rappusia ja rakennuksia.



Ei sitä ihan hirveän kauan jaksanut surkutella Saulin voittoakaan, kun samana päivänä Giants vei Super Bowlin.



Montrealissa ihmiset olivat puolestaan juuri niin ystävällisiä, kuin olimme kuulleetkin. Eräs matematiikan tohtori varasi meille bussimatkat Kingstoniin läppäriltään, jotta meidän ei tarvinnut ostaa niitä törkyhinnoin tiskiltä. Hänen mielestään puheemme kuulosti musiikilta. Vaikka siinä vaiheessa, kun hän kuuli sulosointujamme ensimmäisen kerran aamuneljältä Kanadan rajalla, emme totisesti puhuneet mistään sanoituskelpoisesta.

Leffastereotypiat pitivät paikkansa myös Montrealissa. Päädyimme kaverin veljen kaverin kautta baariin, joka oli suoraan Cry Babystä tai jostain vastaavasta musikaalileffasta. Siellä oli jopa se tanakka farkkuliivinen ja mustatukkainen kovismuija, joka tönii muita kyynärpäillään. Kovismuijan haasteista huolimatta, paikka oli ihan kiva. DJ soitti hyvää tanssimusaa ja näytti tuttavaltamme Rilliollilta. Ja Emman kauneus aiheutti ansaitusti ranskankielistä supattelua, ehkä jopa kosinnan.

Toisena iltana päädyimme arkkitehtihipsterin loftin (kyllä, fixi oli seinällä) kautta salabileisiin, jossa hyvin pukeutuneet montrealilaiset hakkasivat seiniä musiikin tahdissa ja jakoivat poskisuudelmia uusille tuttavilleen. ”It’s a good thing we kissed the hoes”, totesin Idalle, kun tajusin illan mahtipontisen isännän vaihtaneen poskisuudelmat kanssamme.

Paluumatkallamme ehdimme onneksi vielä juomaan aamupalapirtelöt New Yorkin Jamba Juicessa, käymään Whole Foods -kaupassa, maistelemaan leivoksia Mirandan suosikkileipomossa Magnolian Bakeryssä ja shoppailemaan niin pirusti.

Toki hyppäsimme kerran vielä väärään metroon ja jäimme vielä kerran pois väärällä 42. Streetillä.

Haluan takaisin.

T: Polvileikkauksesta toipuva tyttö, jonka kohdalla ei pidä paikkaansa se klisee, että Panacod nukuttaisi…kello on neljä aamulla...