Serenadi onnenkantamoisille

“And once you start paying attention to the serendipities, you'll realize there´s quite a lot of these confluences that you thought where just coincidences”, kirjoitin eräälle tyypille, jonka tapasin innsbruckilaisessa baarissa.

Hänen mielestään ei ole sattumaa, että tietyt ihmiset tapaavat. Myös omasta aprikoinnistani tuli sattumalta aika runollinen.

Serendipity on ystäväni Jennin lempisana. Se tarkoittaa hauskaa sattumaa. Hauska onnenkauppa on myös se, miten minä ja Jenni tapasimme. Tarina kiemurtelee Kajaaniin, josta isäni ja hänen koulukaverinsa muuttivat Espooseen joskus 80-luvun tienoilla. Isäni koulukaverin tyttö Riikka tutustui Jenniin, ja polkumme kohtasivat hänen kauttaan Serenassa.

Lukuisten hissinousujemme, seiniä pahki laskemistemme ja muiden venkoiluidemme jälkeen Jennistä ja minusta tuli aika läheiset. Talven viimeisenä päivänä totesimme vain haikeana: “Nähdään sitten ensi kaudella.”

Näimme vain kerran sinä kesänä, mutta jo seuraavana syksynä meidän erilliset ystäväjoukkiomme luutuivat yhteen valloittavan ihanaksi tyttöporukaksi, James J. Mapleksi.

Selvisi, että olimme lapsuudessamme asustaneet Annan ja Johannan kanssa naapuripihoissa kymmenen vuotta ja olleet jopa samoilla syntymäpäiväkutsuilla. Tiemme eivät kuitenkaan tuolloin vielä ristenneet, sillä tytöt olivat suomenruotsalaisia ja kävivät eri koulussa.

Kunpa voisikin kelata videonauhurilla taaksepäin ja katsoa, kuinka monesti olemme toisiamme leikkipuistojen kulmilla tuimina tuijottaneet. Myös Jennin kanssa olimme kirjaimellisesti törmänneet varhemmin useita kertoja jalkapallojoukkueidemme yhteenotoissa, Jenni pelasi vasenta laitaa, minä oikeaa. Emme muista toisiamme tiukoista matseistamme huolimatta. Ojentaja- ja lankkukisoillamme taitaa kuitenkin olla jotain peruja futisaikoihimme.

Erilliset ystäväporukkamme ovat kipittäneet aikoinaan yhtä aikaa myös Ooppera-yökerhossa. Siellä Suski tuli kolkuttamaan minua olkapäähän tanssilattialla ja kysyi, olenko Paukku. Riikka oli joskus maininnut näköisestäni tyypistä, ja Suski arvasi oitis, että se olen minä. Seuraavana päivänä menimme lautailemaan Serenaan.

Myöhemmin havahduimme, että olimme sittenkin tavanneet Suskin kanssa jo pari kesää aiemmin Hangon juhannuskallioilla. Olimme olleet ihastuneita samaan poikaan ja tiirailleet toisiamme sillä silmällä, millä tytöt nyt vastustajiaan epävarmuuksissaan tähyilevät – ilkikurisella.

Hauska sattuma väläytti hymyään myös silloin, kun törmäsin Fredalla yhteen ihanaan poikaan. Olin salaa vaklannut häntä Facebookissa silloin tällöin, kunnes hän eräänä päivänä pyysi minua ystäväkseen.

“Hitto, jäin kiinni!” mietin kauhistuksissani.

Seuraavana päivänä tuo elävänä vielä kuviaankin komeampi poika käveli minua kadulla vastaan. Juteltiin, hymyiltiin, tapailtiin.

Mitä tulee alun runoiluuni? Juttelumme lomassa tyypille selvisi, että olen Suomesta. Hän kysyi, satunko tuntemaan erästä nuorta suomalaista herrasmiestä. Tyyppi paljastui entisen poikaystäväni kaveriksi. Nauratti.

Vetovoiman laki, salaisuus ja mitä näitä nyt oli. Kohtaamisia, joita luulet vain sattumuksiksi. Ehkä niissä piilee jotain sattumaa hauskempaa.

Viehättävää naistenpäivää onnenkantamoiseni!

Olenko mä hippi?

”Oletko sä hippi?” kysyy lapsuudenystäväni tiiraillessaan keittiöni purnukoita.

Jos hippi tarkoittaa hieman ravinnerikkaaseen ruokaan hurahtanutta, niin joo, kai minä sitten olen hippi.

Mutta Wikipedian mukaan HIPPI (High Performance Parallel Interface) tarkoittaa myös tietokonebussia, joka liittyy jotenkin 1980-luvun ”supertietokoneisiin”. Minusta tämä on paljon parempi määritelmä. Mielestäni ihminen on supertietokone, joka toimii tehokkaimmin hyvin ravittuna. Kaukaa haettua?

"Pesetkö sä sun vaatteet käsin?"

Alun perin hörhöilyni lähti ihostani. Olin syönyt e-pillereitä muutamaan otteeseen useita vuosia. Aina kun lopetin hurmaavat hormonitabletit, kasvojeni iho räjähti. Muutaman haksahtaneen ystäväni innoittamana löysin netistä muun muassa Kemikaalicocktail-blogin ja myöhemmin Nujerra akne -teoksen. Siitä se sitten lähti – ihoni paraneminen ja tiedonjanoni muun terveyden lähteille.

En ole ehdoton. Syön edelleen E-koodeilla kuorrutettuja irtokarkkeja ja kaikkea muutakin teollista sontaa. Tosin nykyisin vähemmän kuin ennen, sillä ne eivät enää maistu niin hyviltä. Eivätkä tunnu. Mutta sen sijaan itse tehty raakasuklaa on taivaallista ja siitä tulee oikeasti aika hauska olo.

Monesti kritisoidaan sitä, että superfoodit tulevat niin kaukaa. Valitettavasti eivät ne suomalaisten rakastamat kahvipavutkaan täällä kasva, vaikka niitä saakin marketista neljä pakettia kympillä. Ja kyllä ne elintasosairauksiin tarkoitetut lääkkeetkin tehdään jossain ihan muualla ja vielä vakavasti toisten ympäristöä saastuttaen. Toki suosin lähellä kasvanutta, mutta tehostan ravintoani myös kaukaa kerätyllä.

"Onko sun kavereiden puutalossa vessaa?"

Lähinnä muiden kummastelu ja hipittely on huvittavaa. Ikään kuin se olisi jotenkin todella outo juttu, että minua kiinnostaa, mitä suuhuni laitan. No okei, välillä vauhkoiluni menee vähän propagandan puolelle. Mutta piru, kun olen vaan niin innoissani näistä jutuista ja haluaisin jakaa sen innon!

Tietysti yhdelle hyvä voi olla toiselle haitta ja niin edelleen. Mutta jos jollain terveys prakailee, niin kannattaa muistaa, että vaihtoehtoja seurauksen hoitoon on. Alkuun kannattaa kurkata sinne syyhyn – esimerkiksi omaan kauppakassiin.

"Syötkö sä parsakaalia?"

Syön ja laitan sitä myös pirtelööni. ;)

Kaikella rakkaudella ystäväni sitaatteja lainaten.

Jenkkihypetystä J

MOT-propagandaa J

Rappusia, rakennuksia ja rakkautta ensi silmäyksellä

Kaikki alkaa siitä, kun Ida lukitsee itsensä matkalaukkuun. "Rewease the secwet weapon", hän huutaa ja pääsee kuin pääseekin reissuun.

Kaikki jatkuu siitä, kun Finnairin nuuskahuulinen check-in-mies toteaa, että toinen teistä ei ehkä pääse koneeseen Brysselissä. Lopulta kumpikaan meistä, Emma enkä minä, meinaa päästä. Emme edes ehdi kertoa Brysselin check-in-naiselle Finnairin nuuskahuulisesta check-in-miehestä, kun meitä jo kiidätetään terroristikyselyyn. Ei, ei meillä ole aseita.

Juostessamme lähtöportille muistamme, että unohdimme kertoa pampusta ja kranaatista. Noh, syödään ne koneessa, niin ei tule ongelmia.

Ei, emme tuo ruokaa maahan. Kävellessämme kohti JFK:n tullia kaivamme kuitenkin varmuuden varalta kurkut laukustamme ja kippistämme niillä mahtavalle reissullemme.

Ja mahtavahan siitä tulikin. Leffojen kliseet eivät oikeasti ole kliseitä, vaan ne ovat totta – kadulla mielettömän hyvin soivia laulajia, metrossa breikkaavia pikkupoikia ja ”those gentlemen over there want to buy you a drink” -tarjouksia.

No okei, yhden miehen luulin räppäävän, vaikka todellisuudessa hän kerjäsi rahaa.

Mutta New York, New York! oli juuri niin ihana, kuin kuvittelinkin. Rappusia ja rakennuksia. Rappusia ja rakennuksia. Idalla 900 kuvaa niistä, minulla vain 400. Rappusia ja rakennuksia.

Ei sitä ihan hirveän kauan jaksanut surkutella Saulin voittoakaan, kun samana päivänä Giants vei Super Bowlin.

Montrealissa ihmiset olivat puolestaan juuri niin ystävällisiä, kuin olimme kuulleetkin. Eräs matematiikan tohtori varasi meille bussimatkat Kingstoniin läppäriltään, jotta meidän ei tarvinnut ostaa niitä törkyhinnoin tiskiltä. Hänen mielestään puheemme kuulosti musiikilta. Vaikka siinä vaiheessa, kun hän kuuli sulosointujamme ensimmäisen kerran aamuneljältä Kanadan rajalla, emme totisesti puhuneet mistään sanoituskelpoisesta.

Leffastereotypiat pitivät paikkansa myös Montrealissa. Päädyimme kaverin veljen kaverin kautta baariin, joka oli suoraan Cry Babystä tai jostain vastaavasta musikaalileffasta. Siellä oli jopa se tanakka farkkuliivinen ja mustatukkainen kovismuija, joka tönii muita kyynärpäillään. Kovismuijan haasteista huolimatta, paikka oli ihan kiva. DJ soitti hyvää tanssimusaa ja näytti tuttavaltamme Rilliollilta. Ja Emman kauneus aiheutti ansaitusti ranskankielistä supattelua, ehkä jopa kosinnan.

Toisena iltana päädyimme arkkitehtihipsterin loftin (kyllä, fixi oli seinällä) kautta salabileisiin, jossa hyvin pukeutuneet montrealilaiset hakkasivat seiniä musiikin tahdissa ja jakoivat poskisuudelmia uusille tuttavilleen. ”It’s a good thing we kissed the hoes”, totesin Idalle, kun tajusin illan mahtipontisen isännän vaihtaneen poskisuudelmat kanssamme.

Paluumatkallamme ehdimme onneksi vielä juomaan aamupalapirtelöt New Yorkin Jamba Juicessa, käymään Whole Foods -kaupassa, maistelemaan leivoksia Mirandan suosikkileipomossa Magnolian Bakeryssä ja shoppailemaan niin pirusti.

Toki hyppäsimme kerran vielä väärään metroon ja jäimme vielä kerran pois väärällä 42. Streetillä.

Haluan takaisin.

T: Polvileikkauksesta toipuva tyttö, jonka kohdalla ei pidä paikkaansa se klisee, että Panacod nukuttaisi…kello on neljä aamulla...

Lisäaineet monipuolistavat tuotemaailmaa

Lisäaineet ovat levinneet koulun lihapullien ja perunamuusiksi kutsutun soseen uumenista tarjottimille. Onneksi sentään opiskelijaruokala Oy Unicafe Ab:ssa on oltu jo tovi reiluja ja kirjoitettu ruokien sisältämät ainesosat kaikkien nähtäville ruokalistoihin. Nopeasti vilkaistuna tuoteselosteet näyttävät melko lupaavilta. Muutama E-koodi pomppaa silmille mutta ei sen kummempaa.

Tarkemmin katsottuna Unicafen ruokalajeissa on kuitenkin usein jo toisena ”raaka-aineena” liha-, kala-, kana- tai kasvisliemijauhetta tai jotakin kastiketta. Samainen liemijauhe saattaa esiintyä ainesosaluettelon lopussa uudestaan. Unicafen viestintäassistentti Petri Minnin mukaan ruoanvalmistuksessa käytetään niin erillisiä mausteita kuin liemijauheita ja kastikepohjiakin, sillä ne maustavat ruokia, helpottavat valmistusprosessia ja monipuolistavat tuotemaailmaa.

Tuotemaailman monipuolisuus on kyllä liemijauheilla ja kastikkeilla varmasti taattu. Tässä hieman maistiaisia Unicafen käyttämien liemijauheiden ainesosista.

Kasivisliemijauhe: hydrolysoitu rapsi, perunatärkkelys, glukoosi, sipuli, hiivauute, porkkana, suola ja aromi.

Lihaliemijauhe: hydrolysoitu rapsi, perunatärkkelys, glukoosi, sipuli, hiivauute, suola ja aromi.

Kanaliemijauhe: hydrolysoitu rapsi, perunatärkkelys, glukoosi, sipuli, kananliha, hiivauute, suola ja aromi.

Kalaliemijauhe: hydrolysoitu rapsi, perunatärkkelys, glukoosi, sipuli, hiivauute, suola ja aromi.

Unicafen tuotemaailmaa monipuolistavat siis liha- ja kalaliemijauhe, joissa on täysin samat ainesosat. Monipuolisuudesta kertoo myös se, että kasvisliemijauheessa on ihan oikeaa porkkanaa ja kanaliemijauheessa kananlihaa – ja suolaa ja sipuliakin!

Sitten herkutellaan kastikepohjien aineksilla.

Ruskeakastikepohja: maltodekstriini, muunneltu perunatärkkelys, maissitärkkelys, kasvirasva, suola, hiivauute, E 150c, sokeri, sipuli, E431, sitruunahappo ja mustapippuriuute.

Juustokastikepohja: maissitärkkelys, E 1442 perunapohjainen, E 1450, kasvirasva, herajauhe (maidosta), juustojauhe, maltodekstriini, suola, hiivauute, E451, sipuli, juustoaromi, sokeri, happo (sitruunahappo), kirnupiimäjauhe, jogurttijauhe, väriaineet (betakaroteeni, punajuuriväri), kermajauhe, mustapippuriuute, liemiaromi ja savuaromi.

Petri Minnin mukaan tämänhetkiseen tuoteselosteiden tarkkuuteen on päädytty tilankäytön vuoksi. Unicafen tuotekehitys pyrkii tuomaan ravintoloiden kassoille listat myös käytettyjen liemijauheiden ja kastikkeiden ainesosista vuoden 2011 aikana. Voin siis huokaista helpotuksesta. Kyllä tuota edellä olevaa monipuolista tuotemaailmaa lukiessa tulikin jo vesi  kielelle. Miellyttävää, että saan lukea sen pian ruokajonossa. Unicafen tuotekehityspäällikkö Riitta Keräsen mukaan kaikkien kastikepohjien tuoteselosteita ei ole kuitenkaan vielä kirjoitettu auki listaksi. Harmillisesti Unicafen tuotemaailman kirjo kaikkine herkkuineen jää siis vielä toistaiseksi arvoitukseksi.

Tavarantoimittajien ja elintarviketeollisuuden kanssa tehdyn yhteistyön avulla Unicafe pyrkii vaikuttamaan  tarpeettomien ja kiistanalaisten lisäaineiden vähentämiseen. Minnin mukaan yhteistyön avulla on pystytty siirtymään liemijauheisiin, jotka eivät sisällä natriumglutamaattia. Jään silti ihmettelemään: mikä tekee lisäaineista ihan oikeasti tarpeellisia ja miksi niitä vähennetään vasta sitten, kun niistä tulee kiistanalaisia? Miten hydrolisoitu rapsi, maltodekstriini ja hiivauute maustavat ja monipuolistavat ruokaa enemmän kuin no ööö vaikka mausteet?

Hengästy henkesi edestä!

Eräs lääkäri kertoi yläasteikäisestä pojasta, joka tuotiin ambulanssilla hänen vastaanotolleen kuoleman kielissä. Poika luuli kuolevansa, sillä hän oli hengästynyt ensimmäistä kertaa elämässään koulun Cooperin testissä. Miten käy luille ja sydämelle, jotka eivät ole koskaan saaneet juoksuaskelia vahvistuakseen? Miten käy elimistölle, joka ei ole koskaan saanut liikunnasta hyvän olon endorfiiniruiskua? Ei varmaan kovin hyvin.

Poika ei ole tainnut ikinä edes nauraa niin paljon, että olisi hengästynyt.:(

Huomenna aion hengästyä henkeni edestä!

Some jolly tunes to heal yer kneecap

Muljaus, vihlaisu ja naks-ääni - lempiharrastuksieni tuoma hyvä olo valuu kyyneleinä poskiani pitkin muistoihin. Polvi paisuu, askel painaa ja mieli painuu sinne alakuloisuuden tyyssijaan, jossa niin moni viettää synkän syksyn ja kolean talven.

Käyn henkistä taistoa mieleni ja ruumini välillä. Ovatko rakkaat lajini sittenkään tämän tuskan arvoisia? Mieleni haluaa oppia tempun päivässä. Se haluaa oppia skeittaamaan ja breikkaamaan. Se haluaa lumilautailemaan ja tanssimaan. Sen sijaan polveni pyrkivät passivoimaan minut harrastuksiin, joita toivoisin harrastavani vasta eläkeiässä. Ne haluavat makoilla, toljottaa televisiota ja viettää lukemattomia tunteja internetissä.

Luen FIT-lehdestä (10/2010), miten voi vastustaa sohvan vetovoimaa. Alkaa suututtaa. Samalla lailla kismittää tyypit, jotka valittavat "vitsi, ku mä oon lihonnu", mutta eivät silti lähde liikkumaan. Se ei ole mikään urbaani legenda, että liikunnasta tulee oikeasti hyvä olo.

Kääntelen sivuja ja tuhahtelen kurjalle kohtalolleni, kunnes edessäni hymyilee aurinkoisesti Anna Pasanen. Auto-onnettomuudessa neliraajahalvaantunut Pasanen pelaa pyörätuolirugbya ja nauttii pienienkin haasteiden kukistamisesta. Neljän eturistisideleikkauksen läpi tarponut ystäväni kiteyttää tilanteeni osuvasti: "Ei yksi kierukka tässä konkurssissa mitään paina!" Se on totta. Itsekin eturistiside- ja kierukkaleikkauksista toipuneena tiedän, että loukkaantumiseni on lopulta pikkujuttu.

Kolmen viikon kuluttua vammautumisestani polveni on jälleen leikattu. Toista se oli neljä vuotta sitten. Silloin jouduin ravaamaan puoli vuotta lääkärissä, ennen kuin pääsin magneettikuvauksiin. Muun muassa Mehiläisen urheilulääkäri ja ortopedi Anna Vasaran mielestä polveni oli vain venähtänyt. Todellisuudessa siinä oli eturistiside poikki ja kierukka irti.

Juttelen polvensa loukanneen ystäväni kanssa ja totean olevani tällä kertaa suorastaan onnekas. Kuusamon arvauskeskuksen lääkäri epäili, että ystävälläni on nivelrikko ja kehotti häntä menemään fysioterapeutille. Kyseisen lääkärin mielestä polvet kannattaa magneettikuvata vasta sitten, jos fysioterapia ei tehoa. Ystäväni varasi yksityiselle ortopedille ajan. Ensimmäinen vapaa aika on kuukauden päästä! Kuusamon terveyskeskuksesta olisi kyllä kammottavampiakin tarinoita kerrottavana. Niiden kertomiseen menisi ikuisuus, joten totean vain, että jokin hyöty siinäkin on, että asuu pääkaupunkiseudulla palvelujen ääressä. Ja siitäkin on hyötyä, että polvensa jo kertalleen loukanneena tietää lähes varmasti, milloin kierukka on irti ja osaa näin liioitella kipua sekä vaatia niitä magneettikuvauksia. Toki tapaturmavakuutuksellakin on virkansa.

Pikkuhiljaa ajatukseni kipuavat itsekeskeisistä ja masentavista mietteistä todellisuuteen. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Päätän opetella soittamaan kitaraa. Kämppikseni tuo minulle siskonsa kitaran ja tekee minulle Dolly Partonin Jolenen, Alanis Morissetten Ironicin ja Oasiksen Wonderwallin sanat ja soinnut sisältävän nuottivihkon. Pelkästään vihkon kansi sulattaa paatuneimmankin merirosvon sydämen.

Vasen käsi kipeytyy sointujen opettelusta ja oikea käsi saa vastusta ruisleipätaikinan vaivaamisesta. Kädet saavat ehkä hitusen treeniä myös kepeillä konkoilusta. Kyllä kai tämä urheilun korvikkeesta käy sen kolme viikkoa.

No, mitä se polvi tuumaa kaikesta tästä? Niin kuin alussa jo kirjoitin, se nauttii tästä toimettomuuden tilasta! Kun muu keho natisee, se virnistää ja iskee silmää.

Oikean käteni treeniohje:

Litra vettä
Litra ruisjauhoja (mieluiten luomu)
Kaverin mummon ruisleivän juuri tai muilla keinoin tehty/hankittu juuri (ks. ohjeet alla)
--> Sekoitetaan velliksi ja annetaan hengailla huoneen lämmössä 1 - 2 päivää liinan alla, kunnes velli kuplii.

Ruisjauhoja (muutama desilitra)
Vähän vettä
--> Sekoitetaan ja otetaan kourallinen taikinaa juureksi seuraavalle kerralle ja laitetaan pakastepussiin ja pakkaseen.

1 rkl raffinoimatonta merisuolaa
Lisää ruisjauhoja (suurin osa) ja muutamia desilitroja speltti-, talkkuna-, tai vaikka hamppujauhoja
Auringonkukan-, hampun- ja/tai pellavansiemeniä --> liotetaan yön yli vedessä
--> Sekoitetaan ja lisätään jauhoja, kunnes taikina alkaa natista eikä tartu enää käsiin. Annetaan kohota pari tuntia liinan alla.

--> Muotoillaan taikina limpuiksi tai pistetään vuokiin. Leipien päälle pistellään reikiä.

--> Paistetaan uunin alatasossa 200 asteessa noin 45 - 60 minuuttia.

--> Kääritään liinoihin.

Juuri:
Kolme palaa hyvää 100 prosenttistä ruisleipää ilman reunuksia
Litra vettä
Litra ruisjauhoja
--> Muserretaan ruisleipäpalat ja sekoitetaan ainekset velliksi. Annetaan hengailla pari päivää välillä sekoittaen. Ruisjauhoja voi lisätä välillä vähäsen.

Huomautus! Juuri paranee mitä useamman kerran siitä on tehty leipää. Jos on mahdollista saada joltain juuri, kannattanee kohteliaasti kysäistä.;)

-->Samat jutut kuin edellä taikinan hengapäivien jälkeen.

--> Syödään voin tai itsetehdyn margariinin (annetaan voin sulaa huoneen lämmössä ja sekoitetaan siihen kylmäpuristettua oliiviöljyä ja laitetaan jääkaappiin) kanssa.

Pieniä kivoja juttuja

Tapahtuipa äskettäin kotimatkallani.

Töistä lähdettyäni kauppakeskuksen käytävän siivooja toivottaa hyvää viikonloppua.

Metroon mennessäni nainen tulee antamaan minulle lipun. Hänellä itsellä on jo matkakortti. Ilahduksissani tiputan rahani lattialle. Ystävällinen nainen auttaa minua keräämään rahani.

Kompastun metron liukuportaissa. Hihittelen itsekseni.

Menen lähikauppaan, jossa lempikassani, komea sellainen, kyselee kuulumisiani. Hymyilyttää.

Ujo hymy, ystävällinen lausahdus, hassu teko - ne ovat niitä arjen ihania pieniä juttuja.

Tapahtuipa kerran bussissa.

Isä ja poika juttelevat keskenään. Salakuuntelen takapenkiltä.

Poika: "Miksi sarvikuonoilla on sarvi?"
Isä: "No, oishan se vähän dorkaa, jos niitä sanottas vaan kuonoiksi."
Poika: "Niin, eihän niiden nimi vois olla vaan kuono."

Sitten poika keksii, että nälkäistä leijonaa voisi sanoa NL:ksi, surullista tiikeriä SL:ksi ja kauhistuttavaa sammakkoa KS:ksi. Poika ja isä jatkavat keskustelua käyttäen uusia käteviä lyhenteitä.

Naurattaa. Kirjoitan isän ja pojan hassun keskustelun muistiin kalenteriini.

Kivojen pienien juttujen muistelulauluna soi Arja Korisevan Enkelin silmin.