Serenadi onnenkantamoisille

“And once you start paying attention to the serendipities, you'll realize there´s quite a lot of these confluences that you thought where just coincidences”, kirjoitin eräälle tyypille, jonka tapasin innsbruckilaisessa baarissa.

Hänen mielestään ei ole sattumaa, että tietyt ihmiset tapaavat. Myös omasta aprikoinnistani tuli sattumalta aika runollinen.

Serendipity on ystäväni Jennin lempisana. Se tarkoittaa hauskaa sattumaa. Hauska onnenkauppa on myös se, miten minä ja Jenni tapasimme. Tarina kiemurtelee Kajaaniin, josta isäni ja hänen koulukaverinsa muuttivat Espooseen joskus 80-luvun tienoilla. Isäni koulukaverin tyttö Riikka tutustui Jenniin, ja polkumme kohtasivat hänen kauttaan Serenassa.

Lukuisten hissinousujemme, seiniä pahki laskemistemme ja muiden venkoiluidemme jälkeen Jennistä ja minusta tuli aika läheiset. Talven viimeisenä päivänä totesimme vain haikeana: “Nähdään sitten ensi kaudella.”

Näimme vain kerran sinä kesänä, mutta jo seuraavana syksynä meidän erilliset ystäväjoukkiomme luutuivat yhteen valloittavan ihanaksi tyttöporukaksi, James J. Mapleksi.

Selvisi, että olimme lapsuudessamme asustaneet Annan ja Johannan kanssa naapuripihoissa kymmenen vuotta ja olleet jopa samoilla syntymäpäiväkutsuilla. Tiemme eivät kuitenkaan tuolloin vielä ristenneet, sillä tytöt olivat suomenruotsalaisia ja kävivät eri koulussa.

Kunpa voisikin kelata videonauhurilla taaksepäin ja katsoa, kuinka monesti olemme toisiamme leikkipuistojen kulmilla tuimina tuijottaneet. Myös Jennin kanssa olimme kirjaimellisesti törmänneet varhemmin useita kertoja jalkapallojoukkueidemme yhteenotoissa, Jenni pelasi vasenta laitaa, minä oikeaa. Emme muista toisiamme tiukoista matseistamme huolimatta. Ojentaja- ja lankkukisoillamme taitaa kuitenkin olla jotain peruja futisaikoihimme.

Erilliset ystäväporukkamme ovat kipittäneet aikoinaan yhtä aikaa myös Ooppera-yökerhossa. Siellä Suski tuli kolkuttamaan minua olkapäähän tanssilattialla ja kysyi, olenko Paukku. Riikka oli joskus maininnut näköisestäni tyypistä, ja Suski arvasi oitis, että se olen minä. Seuraavana päivänä menimme lautailemaan Serenaan.

Myöhemmin havahduimme, että olimme sittenkin tavanneet Suskin kanssa jo pari kesää aiemmin Hangon juhannuskallioilla. Olimme olleet ihastuneita samaan poikaan ja tiirailleet toisiamme sillä silmällä, millä tytöt nyt vastustajiaan epävarmuuksissaan tähyilevät – ilkikurisella.

Hauska sattuma väläytti hymyään myös silloin, kun törmäsin Fredalla yhteen ihanaan poikaan. Olin salaa vaklannut häntä Facebookissa silloin tällöin, kunnes hän eräänä päivänä pyysi minua ystäväkseen.

“Hitto, jäin kiinni!” mietin kauhistuksissani.

Seuraavana päivänä tuo elävänä vielä kuviaankin komeampi poika käveli minua kadulla vastaan. Juteltiin, hymyiltiin, tapailtiin.

Mitä tulee alun runoiluuni? Juttelumme lomassa tyypille selvisi, että olen Suomesta. Hän kysyi, satunko tuntemaan erästä nuorta suomalaista herrasmiestä. Tyyppi paljastui entisen poikaystäväni kaveriksi. Nauratti.

Vetovoiman laki, salaisuus ja mitä näitä nyt oli. Kohtaamisia, joita luulet vain sattumuksiksi. Ehkä niissä piilee jotain sattumaa hauskempaa.

Viehättävää naistenpäivää onnenkantamoiseni!