Kaikki alkaa siitä, kun Ida lukitsee itsensä matkalaukkuun. "Rewease the secwet weapon", hän huutaa ja pääsee kuin pääseekin reissuun.
Kaikki jatkuu siitä, kun Finnairin nuuskahuulinen check-in-mies toteaa, että toinen teistä ei ehkä pääse koneeseen Brysselissä. Lopulta kumpikaan meistä, Emma enkä minä, meinaa päästä. Emme edes ehdi kertoa Brysselin check-in-naiselle Finnairin nuuskahuulisesta check-in-miehestä, kun meitä jo kiidätetään terroristikyselyyn. Ei, ei meillä ole aseita.
Juostessamme lähtöportille muistamme, että unohdimme kertoa pampusta ja kranaatista. Noh, syödään ne koneessa, niin ei tule ongelmia.
Ei, emme tuo ruokaa maahan. Kävellessämme kohti JFK:n tullia kaivamme kuitenkin varmuuden varalta kurkut laukustamme ja kippistämme niillä mahtavalle reissullemme.
Ja mahtavahan siitä tulikin. Leffojen kliseet eivät oikeasti ole kliseitä, vaan ne ovat totta – kadulla mielettömän hyvin soivia laulajia, metrossa breikkaavia pikkupoikia ja ”those gentlemen over there want to buy you a drink” -tarjouksia.
No okei, yhden miehen luulin räppäävän, vaikka todellisuudessa hän kerjäsi rahaa.
Mutta New York, New York! oli juuri niin ihana, kuin kuvittelinkin. Rappusia ja rakennuksia. Rappusia ja rakennuksia. Idalla 900 kuvaa niistä, minulla vain 400. Rappusia ja rakennuksia.
Ei sitä ihan hirveän kauan jaksanut surkutella Saulin voittoakaan, kun samana päivänä Giants vei Super Bowlin.
Montrealissa ihmiset olivat puolestaan juuri niin ystävällisiä, kuin olimme kuulleetkin. Eräs matematiikan tohtori varasi meille bussimatkat Kingstoniin läppäriltään, jotta meidän ei tarvinnut ostaa niitä törkyhinnoin tiskiltä. Hänen mielestään puheemme kuulosti musiikilta. Vaikka siinä vaiheessa, kun hän kuuli sulosointujamme ensimmäisen kerran aamuneljältä Kanadan rajalla, emme totisesti puhuneet mistään sanoituskelpoisesta.
Leffastereotypiat pitivät paikkansa myös Montrealissa. Päädyimme kaverin veljen kaverin kautta baariin, joka oli suoraan Cry Babystä tai jostain vastaavasta musikaalileffasta. Siellä oli jopa se tanakka farkkuliivinen ja mustatukkainen kovismuija, joka tönii muita kyynärpäillään. Kovismuijan haasteista huolimatta, paikka oli ihan kiva. DJ soitti hyvää tanssimusaa ja näytti tuttavaltamme Rilliollilta. Ja Emman kauneus aiheutti ansaitusti ranskankielistä supattelua, ehkä jopa kosinnan.
Toisena iltana päädyimme arkkitehtihipsterin loftin (kyllä, fixi oli seinällä) kautta salabileisiin, jossa hyvin pukeutuneet montrealilaiset hakkasivat seiniä musiikin tahdissa ja jakoivat poskisuudelmia uusille tuttavilleen. ”It’s a good thing we kissed the hoes”, totesin Idalle, kun tajusin illan mahtipontisen isännän vaihtaneen poskisuudelmat kanssamme.
Paluumatkallamme ehdimme onneksi vielä juomaan aamupalapirtelöt New Yorkin Jamba Juicessa, käymään Whole Foods -kaupassa, maistelemaan leivoksia Mirandan suosikkileipomossa Magnolian Bakeryssä ja shoppailemaan niin pirusti.
Toki hyppäsimme kerran vielä väärään metroon ja jäimme vielä kerran pois väärällä 42. Streetillä.
Haluan takaisin.
T: Polvileikkauksesta toipuva tyttö, jonka kohdalla ei pidä paikkaansa se klisee, että Panacod nukuttaisi…kello on neljä aamulla...
